Marxin suhteesta
filosofiaan
Nyt kun on saatavissa Marxin luonnonfilosofisen alkutyön, hänen väitöskirjansa, suomennos, laitan tästä esimerkin näkyviin, joka kertonee monille, että Marx oli jo syvällisesti filosofiaan ja sen historiaan perehtynyt, ennen erikoistumista omiin sosiologisiin ja talousteoreettisiin tutkimuksiinsa. Jos aihe kiinnostaa, luulen, että joillekin voi syntyä myös uudenlaisia aatehistoriallisia ajatuksia ja ehkä halua laajentaa tämän alan tuntemustaan, johon toivon tämän tekstin uteliaita johdattavan. Oheinen luku tai pieni tutkielma sijaitsee Marxin väitöskirjan lopulla, ennen sen laajoja ja myös kiintoisia selityksiä ja viitteitä. (MK).
Nyt kun on saatavissa Marxin luonnonfilosofisen alkutyön, hänen väitöskirjansa, suomennos, laitan tästä esimerkin näkyviin, joka kertonee monille, että Marx oli jo syvällisesti filosofiaan ja sen historiaan perehtynyt, ennen erikoistumista omiin sosiologisiin ja talousteoreettisiin tutkimuksiinsa. Jos aihe kiinnostaa, luulen, että joillekin voi syntyä myös uudenlaisia aatehistoriallisia ajatuksia ja ehkä halua laajentaa tämän alan tuntemustaan, johon toivon tämän tekstin uteliaita johdattavan. Oheinen luku tai pieni tutkielma sijaitsee Marxin väitöskirjan lopulla, ennen sen laajoja ja myös kiintoisia selityksiä ja viitteitä. (MK).
Karl Marx
[OTE VIIDENNESTÄ EPIKUROS-VIHKOSTA]
[OTE VIIDENNESTÄ EPIKUROS-VIHKOSTA]
Kun Anaksagoraan
νοῦς [nous,
järki] muuttuu sofisteilla liikkuvaksi (tässä νοῦς:sta
tulee itse asiassa maailman ei-olemista), ja tämä välitön demonimainen liike objektivoituu Sokrateen daimonionissa, niin Sokrateen käytännöllinen liike puolestaan
muuttuu yleiseksi ja ideaaliseksi Platonilla, jolloin νοῦς laajenee
ideamaailmaksi. Aristoteleella tämä prosessi tulee sitten taas ymmärretyksi
yksittäisyytenä, mutta kyse on nyt todellisesta käsitteellisestä
yksittäisyydestä.
Filosofian historiassa on solmukohtia, jotka kohottavat sen itsensä konkreettisuuteen, pujottavat abstraktit periaatteet totaliteetiksi ja siten rikkovat suoraviivaisen etenemisen, mutta on myös vaiheita, jolloin filosofia kääntää silmänsä ulkomaailmaan, ei enää käsitteellisesti, vaan samalla tavoin kuin käytännöllinen ihminen ikäänkuin punoo juonia yhdessä maailman kanssa, astuu ulos Amentetin läpikuultavasta valtakunnasta ja heittäytyy maallisen seireenin sydämelle.
Tämä on filosofian karnevaaliaikaa. Pukeutukoonpa se kyynikoiden koirapukuun, aleksandrialaisten papinkaapuun tai epikurolaisten raikkaaseen kevätasuun, ominaista sille on, että se sonnustautuu luonnenaamioihin. Siten kuin Deukalion ihmisiä luodessaan heitti kiviä taakseen, siten filosofia heittää taakseen silmiään (sen äidinluut ovat loistavia silmiä), kun sen sydän on riittävän vahva luomaan maailman.
Mutta kuten Prometheus, joka tulen taivaasta varastettuaan ryhtyy rakentamaan taloja ja asuttamaan maata, siten maailmaksi laajentunut filosofia kääntyy ilmenevää maailmaa vastaan.
Filosofian historiassa on solmukohtia, jotka kohottavat sen itsensä konkreettisuuteen, pujottavat abstraktit periaatteet totaliteetiksi ja siten rikkovat suoraviivaisen etenemisen, mutta on myös vaiheita, jolloin filosofia kääntää silmänsä ulkomaailmaan, ei enää käsitteellisesti, vaan samalla tavoin kuin käytännöllinen ihminen ikäänkuin punoo juonia yhdessä maailman kanssa, astuu ulos Amentetin läpikuultavasta valtakunnasta ja heittäytyy maallisen seireenin sydämelle.
Tämä on filosofian karnevaaliaikaa. Pukeutukoonpa se kyynikoiden koirapukuun, aleksandrialaisten papinkaapuun tai epikurolaisten raikkaaseen kevätasuun, ominaista sille on, että se sonnustautuu luonnenaamioihin. Siten kuin Deukalion ihmisiä luodessaan heitti kiviä taakseen, siten filosofia heittää taakseen silmiään (sen äidinluut ovat loistavia silmiä), kun sen sydän on riittävän vahva luomaan maailman.
Mutta kuten Prometheus, joka tulen taivaasta varastettuaan ryhtyy rakentamaan taloja ja asuttamaan maata, siten maailmaksi laajentunut filosofia kääntyy ilmenevää maailmaa vastaan.
Näin on nykyään Hegelin filosofia. Kun filosofia on sulkeutunut omaksi viimeistellyksi totaliteetin maailmakseen, niin tämän totaliteetin kiinteyttä rajoittaa yleensäkin sen kehitys, joka on myös sellaisen [filosofian] muodon ehto, joka hyväksyy muuttumisensa käytännölliseksi suhteeksi todellisuuteen. Maailman totaliteetti on siis yleensäkin itsessään jakautunut, ja tämä jakautuminen on vieläpä kärjistynyt äärimmilleen, sillä henkinen olemassaolo on vapautunut ja rikastunut yleisyydeksi; sydämenlyönnit ovat eriytyneet konkreettisella tavalla, mistä koko organismi muodostuu. Maailman jakautuminen on totaalista vasta silloin, kun eri osat ovat totaliteetteja. Se maailma, joka astuu totaalista filosofiaa vastaan, on siis pirstoutunut. Siitä syystä myös tämän filosofian toiminta ilmenee pirstoutuneena ja ristiriitaisena; sen objektiivinen yleisyys palaa takaisin yksittäisen tietoisuuden subjektiivisiksi muodoiksi, joissa sen elämä on.
Älköön kuitenkaan tämä myrsky, suuren,
maailmanfilosofian jälkeen puhkeava myrsky, johtako ketään harhaan. Tavalliset
harput soivat joka kädessä, Aioloksen harput vain myrskyn iskiessä.
Sen joka ei oivalla tätä historiallista välttämättömyyttä, sen täytyy johdonmukaisuuden nimissä kieltää, että ihmiset voivat elää vielä totaalisen filosofian jälkeenkin, tai sitten hänen täytyy pitää itsensä tiedostavan hengen korkeimpana kategoriana kohtuuden [Mass] dialektiikkaa ja väittää eräiden mestarimme väärin ymmärtäneiden hegeliläisten tavoin keskinkertaisuuden olevan absoluuttisen hengen normaali olotila. Kuitenkin keskinkertaisuus, joka esittäytyy absoluutin säännönmukaisena ilmentymänä, on vajonnut kohtuuttomuudeksi, nimittäin kohtuuttomaksi omahyväisyydeksi. Ilman tuota välttämättömyyttä ei ole ymmärrettävissä, miten Aristoteleen jälkeen saattoivat päivänvalon nähdä Zenon, Epikuros tai vaikkapa Sekstos Empeirikos, tai Hegelin jälkeen uudemman filosofian pohjattoman köyhät yritelmät.
Rajoittuneilla hengillä on sellaisina aikoina aitojen sotapäälliköiden katsanto ylösalaisessa muodossa. He uskovat pystyvänsä korvaamaan menetykset taistelukykyä vähentämällä, hajautuksen avulla, reaalisten tarpeiden kanssa solmittavalla rauhansopimuksella, kun taas Themistokles suostutteli ateenalaisia, hävityksen uhatessa Ateenaa, hylkäämään kaupunkinsa tykkänään, purjehtimaan merelle ja perustamaan sinne, toisen elementin keskelle, uuden Ateenan.
Älkäämme myöskään unohtako, että sellaisia katastrofeja seuraava aika on raudan aikaa, onnellista silloin, milloin sitä värittävät titaanien kamppailut, surkuteltavaa taas, milloin se muistuttaa suurten kulttuurikausien jäljessä nilkuttavia vuosisatoja. Nämä jälkimmäiset kopioivat vahaan, kipsiin ja kupariin sellaista, mikä alkujaan syöksyi esiin Carraran marmorista samalla tavoin kuin Pallas Athene jumalten isän Zeuksen päästä. Titaanisia ovat ne ajat, jotka seuraavat itseensä totaalistuneen filosofian ja sen subjektiivisten kehitysmuotojen jälkeen, sillä mahtava on se repeämä, joka muodostaa niiden ykseyden.
Niinpä stoalaisen, skeptisen ja epikurolaisen filosofian jälkeen seuraa Rooma. Ne [ajat] ovat kovaonnisia ja rautaisia, sillä niiden jumalat ovat kuolleet ja uudella jumalattarella on vielä hämärä kohtalon, puhtaan valon tai täyden pimeyden hahmo. Päivän värit puuttuvat vielä.
Kovan onnen ydin on siinä, että itseensä tyytyväinen henkinen monadi, joka kehittää itseään ideana joka alalla, ei voi tunnustaa todellisuutta, joka on tullut valmiiksi ilman sitä. Onnena sellaisessa onnettomuudessa on puolestaan subjektiivinen muoto, modaliteetti, jossa filosofia subjektiivisena tietoisuutena on tekemisissä todellisuuden kanssa. Niin olivat esimerkiksi epikurolainen ja stoalainen filosofia oman aikansa onnea; niin etsii yöperhonen yksityisyyden lampunvaloa kaikille yhteisen auringon laskettua.
Asian toinen, filosofian historian kirjoittajalle tärkeämpi puoli on siinä, että filosofian äkillinen muodonmuutos, sen lihaksi ja vereksi tuleminen, on erilaista riippuen niistä kulloisistakin määreistä, joita totaalinen ja konkreettinen filosofia syntymänsä perintönä mukanaan kantaa. Tämä on samalla vastaus niille, jotka päättelevät abstraktin yksipuolisesti, että koska Hegel piti Sokrateen saamaa tuomiota oikeana, so. välttämättömänä, tai koska Giordano Bruno joutui maksamaan henkensä palosta savuavan roviotulen päällä, niin esim. Hegelin filosofia on tällöin tuominnut itsensä tuhoon. [--] Tämän puolen korostaminen on filosofiselta kannalta tärkeää, koska muodonmuutoksen tietyn tavan perusteella on mahdollista tehdä päätelmiä filosofian sisäisestä luonteesta ja maailmanhistoriallisesta kulusta. Se mikä aiemmin ilmeni kasvuna, on nyt suuntautuneisuutta, mikä negatiivisuuden olemassaolona, negaatiota. Näemme tässä samalla tietyn filosofian curriculum vitaen [elämänkaaren] tiiviissä muodossa, subjektiivisuuden kärkipisteenä, sellaisena kuin sankarin kuolema, josta pystytään päättelemään hänen elämäntarinansa.
Sen joka ei oivalla tätä historiallista välttämättömyyttä, sen täytyy johdonmukaisuuden nimissä kieltää, että ihmiset voivat elää vielä totaalisen filosofian jälkeenkin, tai sitten hänen täytyy pitää itsensä tiedostavan hengen korkeimpana kategoriana kohtuuden [Mass] dialektiikkaa ja väittää eräiden mestarimme väärin ymmärtäneiden hegeliläisten tavoin keskinkertaisuuden olevan absoluuttisen hengen normaali olotila. Kuitenkin keskinkertaisuus, joka esittäytyy absoluutin säännönmukaisena ilmentymänä, on vajonnut kohtuuttomuudeksi, nimittäin kohtuuttomaksi omahyväisyydeksi. Ilman tuota välttämättömyyttä ei ole ymmärrettävissä, miten Aristoteleen jälkeen saattoivat päivänvalon nähdä Zenon, Epikuros tai vaikkapa Sekstos Empeirikos, tai Hegelin jälkeen uudemman filosofian pohjattoman köyhät yritelmät.
Rajoittuneilla hengillä on sellaisina aikoina aitojen sotapäälliköiden katsanto ylösalaisessa muodossa. He uskovat pystyvänsä korvaamaan menetykset taistelukykyä vähentämällä, hajautuksen avulla, reaalisten tarpeiden kanssa solmittavalla rauhansopimuksella, kun taas Themistokles suostutteli ateenalaisia, hävityksen uhatessa Ateenaa, hylkäämään kaupunkinsa tykkänään, purjehtimaan merelle ja perustamaan sinne, toisen elementin keskelle, uuden Ateenan.
Älkäämme myöskään unohtako, että sellaisia katastrofeja seuraava aika on raudan aikaa, onnellista silloin, milloin sitä värittävät titaanien kamppailut, surkuteltavaa taas, milloin se muistuttaa suurten kulttuurikausien jäljessä nilkuttavia vuosisatoja. Nämä jälkimmäiset kopioivat vahaan, kipsiin ja kupariin sellaista, mikä alkujaan syöksyi esiin Carraran marmorista samalla tavoin kuin Pallas Athene jumalten isän Zeuksen päästä. Titaanisia ovat ne ajat, jotka seuraavat itseensä totaalistuneen filosofian ja sen subjektiivisten kehitysmuotojen jälkeen, sillä mahtava on se repeämä, joka muodostaa niiden ykseyden.
Niinpä stoalaisen, skeptisen ja epikurolaisen filosofian jälkeen seuraa Rooma. Ne [ajat] ovat kovaonnisia ja rautaisia, sillä niiden jumalat ovat kuolleet ja uudella jumalattarella on vielä hämärä kohtalon, puhtaan valon tai täyden pimeyden hahmo. Päivän värit puuttuvat vielä.
Kovan onnen ydin on siinä, että itseensä tyytyväinen henkinen monadi, joka kehittää itseään ideana joka alalla, ei voi tunnustaa todellisuutta, joka on tullut valmiiksi ilman sitä. Onnena sellaisessa onnettomuudessa on puolestaan subjektiivinen muoto, modaliteetti, jossa filosofia subjektiivisena tietoisuutena on tekemisissä todellisuuden kanssa. Niin olivat esimerkiksi epikurolainen ja stoalainen filosofia oman aikansa onnea; niin etsii yöperhonen yksityisyyden lampunvaloa kaikille yhteisen auringon laskettua.
Asian toinen, filosofian historian kirjoittajalle tärkeämpi puoli on siinä, että filosofian äkillinen muodonmuutos, sen lihaksi ja vereksi tuleminen, on erilaista riippuen niistä kulloisistakin määreistä, joita totaalinen ja konkreettinen filosofia syntymänsä perintönä mukanaan kantaa. Tämä on samalla vastaus niille, jotka päättelevät abstraktin yksipuolisesti, että koska Hegel piti Sokrateen saamaa tuomiota oikeana, so. välttämättömänä, tai koska Giordano Bruno joutui maksamaan henkensä palosta savuavan roviotulen päällä, niin esim. Hegelin filosofia on tällöin tuominnut itsensä tuhoon. [--] Tämän puolen korostaminen on filosofiselta kannalta tärkeää, koska muodonmuutoksen tietyn tavan perusteella on mahdollista tehdä päätelmiä filosofian sisäisestä luonteesta ja maailmanhistoriallisesta kulusta. Se mikä aiemmin ilmeni kasvuna, on nyt suuntautuneisuutta, mikä negatiivisuuden olemassaolona, negaatiota. Näemme tässä samalla tietyn filosofian curriculum vitaen [elämänkaaren] tiiviissä muodossa, subjektiivisuuden kärkipisteenä, sellaisena kuin sankarin kuolema, josta pystytään päättelemään hänen elämäntarinansa.
Kun pidän epikurolaisen filosofian orientaatiota
kreikkalaisen filosofian tuollaisena muotona, niin toimikoon tämä myös
oikeutuksena sille, että minä, sen sijaan että esittäisin kreikkalaisen filosofian
aiempia vaiheita epikurolaisen filosofian elinehtoina, pikemminkin päättelen viimemainitusta
taaksepäin edellisiin ja annan sen siten kertoa itse omasta erityisestä
asemastaan.
Lisäys. Suomentajan viittaus: ” 14 Vaikka Marxin väitöskirja on valtaosassa kirjallisuutta luokiteltu idealistiseksi, niin tilanne saattaa olla muuttumassa. Eräissä kaikkein uusimmissa esityksissä on näet puolustettu sen materialistisuutta; ks. Džohadze (1998), Foster (2000), Stanley (2002). Jo aiemmin on Marxin työstä vahvoja materialistisia juonteita löytänyt Ruben (1978).” [Suomentaja on tutkija Jukka Heiskanen]
Lisäys. Suomentajan viittaus: ” 14 Vaikka Marxin väitöskirja on valtaosassa kirjallisuutta luokiteltu idealistiseksi, niin tilanne saattaa olla muuttumassa. Eräissä kaikkein uusimmissa esityksissä on näet puolustettu sen materialistisuutta; ks. Džohadze (1998), Foster (2000), Stanley (2002). Jo aiemmin on Marxin työstä vahvoja materialistisia juonteita löytänyt Ruben (1978).” [Suomentaja on tutkija Jukka Heiskanen]
[Marxin väitöskirjan suomennoksen mukaan hieman kappalejakoja
muokaten, Mika Kovin]
Marxin suhteesta filosofiaan: Marxin Väitöskirjan merkityksestä (pdf link)
Marxin suhteesta filosofiaan: Marxin Väitöskirjan merkityksestä (pdf link)
